Blog

Keskeneräisenä oppii parhaiten – Asiantuntija: Merja Ranta-aho

By Hanna Liimatainen on 18. tammikuuta 2018 klo 16.17.19

If you'd like to read the story in English, please click here. 

Elisan henkilöstöjohtaja Merja Ranta-aho on hyödyntänyt monimuotoista oppimista yli kaksikymmentä vuotta. Hän on kokenut monta ahaa-elämystä organisaatioiden, tiimien ja yksilön kehittymisestä. Yksi tärkeä oivallus on, että epätäydellinen kasvaa parhaiten. Siitä hänellä on monta hyvää esimerkkiä.

”Erään johtajavalmennuksen päätteeksi kävelin yhdessä muiden osallistujien kanssa saliin, jossa jokaisen tuolin viereen oli aseteltu viulu. Paikalla ollut tunnettu ruotsalainen viulisti Eva-Britt Gratte kysyi meiltä, olemmeko koskaan soittaneet viulua.

Tunnustimme naureskellen, että emme ole.

Viulisti vastasi: ’Se on hyvä, sillä pidämme konsertin kahden tunnin päästä.’

Niinpä me viulunsoiton untuvikot aloitimme siitä, miten soittimesta pidetään oikeaoppisesti kiinni ja kuinka siitä saa kauniin äänen. Opettelimme parissa tunnissa soittamaan orkesterina kymmenen kappaletta, soolo-osuudet mukaan lukien.

Se oli kokeilukulttuuria parhaimmillaan. Tuota käsitettä ei käytetty vielä urani alussa vuonna 2001. Työskentelin silloin verkko-oppimisen parissa. Verkko-oppiminen tarkoitti siihen aikaan joko materiaalipohjaisia kursseja tai vuorovaikutukseen perustuvaa oppimista. Monet oppilaitokset ja yritykset pitivät sitä suorittamisena, jota mitattiin esimerkiksi nettikommenttien määrällä.

Tasapainottelimme tiedon kaatamisen ja tiedon kehittelyn välillä. Oppiminen oli silloin irrallinen asia, ei osa työntekoa. Se tapahtui kursseilla, ja puhuimme koulutusbudjeteista.

ICT-alalla tapahtui vuosituhannen taitteessa valtava määrä asioita. En ole nyt jälkikäteen varma, miellettiinkö ICT:n omaksumista silloin edes oppimiseksi. Pysähdyimmekö reflektoimaan, mitä teimme ja mitä siitä opimme?

Kokeile, tee ja opi

Tänä päivänä puhun mielelläni monimuotoisen oppimisen järjestelmistä ja systeemeistä. Siitä, että arkipäivässä on reflektion ja kokeilujen kehiä, joita työstetään päivittäin tai pidemmällä syklillä. Oppiminen on vahva osa työtä, ja kun sitä on tarpeeksi, asennoituminen työn tekemiseen muuttuu.

Meidän operaattoreiden perimä on muodostunut vanhassa maailmassa sellaiseksi, että mitään ei voi tehdä ennen kuin infrastruktuuri on valmis. Sen rakentaminen kestää kaksi vuotta ja maksaa kolme miljoonaa. Vasta sen jälkeen mietitään, tekeekö tällä joku jotakin. Nyt tilanne on muuttunut.

Emme enää päätä, että nyt tehdään näin tai näin. Päätämme, että kokeilemme.

Kokeilukulttuuri on iso ajattelutavan muutos. Voimme testata pienesti ja katsoa, onko siitä kenellekään mitään iloa.

Kokeilukulttuuri pakottaa meidät miettimään, mihin pyrimme tekemisellämme. Se määrittää mittarit, joilla arvioimme, onko tämä hyvä vai huono ja kannattaako jatkaa.

Valmentava johtaminen antaa tilaa oivaltaa

Olemme tulleet työstä erillään olevista verkkokursseista pitkän matkan kulttuuriin, jossa koko työyhteisö parantaa joka päivä omaa tekemistään. 

Jokaisella meistä nimittäin on lupa parantaa. Ajatus on kirjattu jopa arvoihimme, jotka synnytimme yhdessä henkilöstön kanssa. Se prosessi oli monimuotoisen oppimisen polku, jossa peilasimme arvojamme asiakkaidemme näkemyksiin ja omiin kokemuksiimme. Jaoimme ajatuksemme neljäntuhannen henkilön kesken Howspace-verkkoalustalla.

Olemme pyrkineet luomaan yritykseemme turvallisuuden tunteen, joka antaa luvan myös epäonnistua. Virhe on lahja, joka opettaa, mitä ja miten voimme parantaa omaa toimintaamme.

Tämän tukena on valmentava johtaminen, jossa annamme työntekijöille tilaa oivaltaa asioita itse. Valmentava johtaminen on prosessi, jossa esimies työntekijät ja tiimit altistuvat oppimiselle.

Osaanko ottaa palautteen vastaan?

Mitä vastuullisemmassa tehtävässä olet, sitä varmemmin ajatellaan, että sinähän hanskaat nämä hommat. Se on ihan looginen päätelmä. Epätäydellisyys on haavoittuva tila. Tunne siitä, etten ole valmis.

On helpompaa tehdä asiat samalla tavoin, kuin on aina ennenkin tehnyt. Asenteeni punnitaan siinä, osaanko ottaa palautteen vastaan ja ryhdynkö tietoisesti kehittämään omaa tekemistäni.

En tiedä, olisinko ollut itsekään tälle tielle valmis ilman harrastuksiani. Johtajakurssin päätöskonsertin innoittama viulunsoiton opiskelu sekä aikuisiällä aloittamani taiji ovat opettaneet minut luottamaan kokeilemiseen ja siihen, että tiedän vasta sen jälkeen, mitä tapahtuu. Tunne tekee kivalla tavalla nöyräksi sen edessä, että maailmassa on hirveästi opittavaa.”